Missä hän oli kuullut tuon lauseen? Vai oliko hän sen lukenut raamatusta?
Oliko hän sitten myöskin murhapolttoon syyllinen?
Ei, ei! Eihän hän uskonut Hermania murhapolttajaksi. Ei epäillytkään semmoista, ei vähääkään!
Hän katsoi ylös taivasta kohti, ikäänkuin vakuuttaakseen Jumalaakin siitä, ettei hän todenperään mitään epäillyt. Hän oli tänä päivänä heikko ja säikähdyksestä sekaisin, huomenna olisi kaikki toisin, huomenna hän nauraisi tänpäiväiselle tuskalleen ja ihmettelisi, että oli voinut olla niin lapsellinen.
Ja sitten hän kentiesi voisi kertoa sen jo Hermanillekin ja yhdessä sitten kummastelisivat, kuinka voi semmoista päähän iskeä, ilman syytä, aivan kuin tuulesta.
Olihan Herman tosin ollut levoton viime aikoina, oli kärsinyt unettomuutta, usein noussut ylös keskellä yötä ja lähtenyt ulos kävelemään. Mutta eihän siitä vielä voinut semmoista kauheata tekoa päättää. Ei ollut järjellistä syytä epäilykseen.
Viskaali olisi varmaan luullut häntä hulluksi, jos hän olisi ruvennut semmoista puhumaan. Ja kaupungille olisi levinnyt kummallisia huhuja.
Onni vaan, ettei hän sanonut sanaakaan.
Ei hän ollut murhapolttoon syyllinen. Ei ollut mitään salannut, sillä ei hän mitään epäillytkään. Sairaudesta ne ajatukset olivat tulleet, hänen päätänsä todellakin kivisti ja näkipä hänen kasvoistaankin, ettei hän terve ollut. Tuo valvominen ja tuo rauhattomuus—ne sen olivat vaikuttaneet.
Hän katsoi peiliin, joka oli salin seinällä. Silmät olivat kuopalla, mustat renkaat ympärillä, posket harmaat, piirteet hervottomat. Se ikäänkuin lohdutti häntä. Tiesihän sen Jumalakin, ettei hän oikeastaan epäillyt Hermania murhapoltosta, ei voinut vaatia, että hän heikkouden synnyttämiä ajatuksia ilmitoisi.