Hän painoi vielä enemmän nyrkillä otsaansa. Painoi niin paljon kuin jaksoi. Ja sitten päälakea.
Siellähän tuska enimmin tuntuikin.
Ei auttanut. Itkeä hänen täytyi. Yhä kovemmin ja herkeämättä.
Hän kierteli itseään sängyssä, laidasta toiseen käsivarret alkoivat piekseä tyynyä ja täkkiä, hän ei voinut niitä estää, ja ääneen hän voivotteli.
—Murhapolttaja isä, äiti salaliitossa hänen kanssaan. Niin juuri, niin. Salaliitossa. Voi, lapsiraukkojani. Voi, viattomia lapsiani.
Vaikeroiminen yleni huudoksi ja kuului toisiin huoneisiin.
Hilma, sisäpiika, aukaisi ovea, kuulusteli, astui lattian poikki ja kohotti uutimia.
—Herra jumala, mikä rouvaa vaivaa?
Ei vastausta. Valitus kuitenkin kävi hiljaisemmaksi ja käsien piekseminen taukosi.
—Mikä teille on tullut? Oletteko kipeä?