—Olen—kovasti kipeä.
—Hyvänen aika—mitä minä osaisin antaa? Jos konjakkia?
Hän tyhjensi yhdellä nielauksella pienen lasin.
—Ehkä se auttaa.
—Ehkä.
—Koettakaa nukkua. Minä tuon viltin ja peitän teidät hyvästi.
Kuinka hän oli ystävällinen. Olisiko hoitanut häntä näin, jos olisi tietänyt, mikä hän oikeastaan oli. Murhapolttajan vaimo—joka tiesi miehensä rikoksen ja koetti sitä salata…
—Ei, ei. Ei se ole totta. Varjele Jumala järkeäni!
Hänelle tuli lämmin vilttien alla. Eikä häntä enää niin pahasti puistuttanut. Kyyneleet vielä vierivät silmistä, noin vaan niinkuin itsestään, valuivat alas ja kastelivat tyynyn märäksi. Hän kohotti päätään kuivemmalle paikalle. Aivoissa niin kummasti pihisi ja esineet ympärillä näyttivät oudoilta. Hän katsoi tarkempaan. Sänkykamarissa hän oli, omassa huoneessaan. Hilma seisoi vuoteen alipäässä ja katseli häntä.
—Tuntuuko paremmalta?