Hilma oli noin viikon päivät ollut Kuopiossa, kun he Ainan kanssa päättivät lähteä Puijolle. Mutta kahden vaan, sillä se oli paljon hauskempata. Eivät virkkaneet Tyyrallekaan tuumasta mitikkään. Ja salaa he lähtivät kotoa, ei pyytänyt Aina lupaa mammaltaankaan. Sillä he olivat nyt aikuisia, seitsemäntoista vuoden vanhoja, ja he olivat tulleet siihen päätökseen, että heitä pidettiin ihan liian lapsina vielä, ja että se oli heille alentavaista pyytää lupaa joka paikkaan. Mikä siinä lienee ollutkaan, että heitä tyttöjä niin kovalla pidettiin? Herman, vaikka oli vasta kahdentoista vanha, sai jo liikkua jotenkin vapaasti. Oli usein tuntimäärät kotoa poissa, ja jos mamma sitten kysyikin: »missä sinä olit?» sai hän useimmiten vastaukseksi vaan lyhyen: »olinpahan».

Niin, mikseivät he voisi tehdä samalla lailla? He, jotka olivat viisi vuotta Hermania vanhempia, melkein täysi-ikäisiä jo. Ei nyt ihan, mutta melkein, ei siinä paljoakaan uupunut.

Päätetty siis!

Tornin kello näytti hiukan kuudetta, kun he portilta läksivät. Hyvissä ajoin he vielä ennättäisivät takaisin illalla.

Ainan sydän hiukan pamppaili—hän ei vielä tätä ennen ollut koskaan mennyt kaupungillekaan kävelemään lupaa pyytämättä ja nyt—! Nyt he, kaksi nuorta tyttöä, menisivät yksinään ja ominpäin Puijolle saakka. Se oli ihan kauheata,—mutta se kauheus, se se juuri veti puoleensa. Uskallusta siihen vaadittiin, mutta sitä heillä oli toki riittämään asti.

Möllykkä-Kaisa ehätti koppelistaan ulos aukaisemaan heille raskasta tulliporttia. Levitti sen selki seljälleen ja sulki sitten verkalleen heidän jälkeensä.

Kas, nyt he olivat kaupungin ulkopuolella!—Ylt'ympäri näkyi vaan peltoa, niittyä ja metsää. Vasemmalle oli ylänköjä ja alankoja, mutta vähän etempänä kohosi oikeaan Puijon mahtava mäki, kuopiolaisten ylpeys.

Sinne vei kaksi tietä, leveä ajotie, joka heti siinä aidan takana kääntyi oikeaan, ja polkutie, johon poikettiin vasta tuonnempana Julkulan haaralta. Sen he tietysti valitsivat.

Päivä paistoi, ilma oli kirkas, mieli kevyt ja jalat nopeat. Pian haihtui heiltä viimeinenkin pelko, sillä oli sitä sentään pikkuruisen piileillyt siellä sydämmen pohjalla, vaikkeivät tahtoneet tunnustaa. Mutta nyt he unohtivat Tyyrat ja mammat ja kodit ja koko maailman. Tunsivat povessaan jotain semmoista, jota linnun pojat mahtavat tuntea, kun ensi kerran pääsevät lentoon.

Eivät he osanneet edes puhuakaan, huudahtelivat vaan innoissaan: