—Minä en ainoastaan aijo, minä sen teen.—Entä sinä?
—Minä myös. Tietysti, kuinkas muuten.
Herranen aika—! Kuinka se hiekka pisteli jalkoihin! Koski niin, että täytyi parkaista vähän väliä, nauraa, ja taas parkaista. Mutta sekös vasta oli riemua! Että saattoi olla maailmassa niin suuren suurta riemua!
He menivät polkutien juuresta vähän matkaa metsään, löysivät siellä suuren kiven ja sen vieressä pensaan. Niiden väliin he kantoivat sukat ja kengät siksi aikaa. Eikä niitä sieltä kukaan voinut löytää, liiatenkin kun ei tiennyt etsiä. Varmuuden vuoksi he vielä kurkkivat joka haaralle ympärilleen, mutta ei näkynyt kristittyä sielua missään. Eikä liioin kuulunut mitään epäiltävää. Lintu viserteli läheisessä puussa, toinen vastasi loitompaa ja kaukana jossain haukkui koira. Muuten oli kaikki hiljaista.
He alkoivat astua polkua ylös. Arastellen ja iloisesti valittaen.
—Ai, ai, ai, Hilma kulta! Koskee, koskee.
—Minuunkin koskee hirveästi. Herra juu—!
—Mikä tuli?
—Eiköhän ollut lasi?
—Eihän toki? Tuleeko verta?