—Ei tule.—Mutta ajatteles, jos täällä on käärmeitä.
—Pysytään keskellä polkua, siinä me ne ainakin näemme.
—Emme me pelkää.
—Emme lainkaan. Hui, hai!
Ja sitten he jo ottivat rohkeampia askeleita ylös. Hyppäsivät kiveltä kivelle, missä niitä vain löytyi, sillä hiekka pisteli jalkopohjia, mutta kivi tuntui sileältä ja hyvältä.
—Mutta ajatteles, Hilma, mitähän sanoisivat tytöt, jos tietäisivät?
—Tokkohan kerromme kenellekään?
—Emme kerro, emme tietystikään, vaikka kuinka uteleisivat. Päätetään, ettemme milloinkaan maailmassa kerro tätä yhdellekään ihmiselle. Taikka kertoisimmeko sitten kun olemme viidenkymmenen ikäisiä mummoja?
—Niin, silloin jo kyllä voimme kertoa. Ei sitten enää ole vaaraa.
—Tämä tulee olemaan meidän suurin salaisuutemme elämässä. Etkö usko?