He puhuivat kuiskaamalla, tarttuivat toisiaan käsiin ja puristivat.
Seisoivat liikkumattomina ja hiljaa, tuskinpa hengittivätkään.
—Ei siellä sentään tainnut olla mitään, kuiskasi vihdoin Aina.
—Ei mitään. Me ihan tyhjää säikähdimme, sanoi Hilma jo kovemmalla äänellä.
Ja sitte he nauroivat omalle pelolleen ja läksivät taas rohkeasti eteenpäin.
Linnut visertelivät, päivä paistoi, metsä oli raikas. Kuuset ja petäjät kohosivat taivaan korkuisina heidän ympärillään, he olivat niin pikkuisia, niin järin pikkuisia niiden rinnalla. Tuuli humisi ja heilutti latvoja siellä ylhäällä, mutta metsässä oli aivan tyyni.
Jyrkkää mäkeä noustessaan he hiukan hengästyivät. Istuivat sen vuoksi penkille, joka oli siinä tien vieressä.
Ja nyt he vasta oikein pääsivät katselemaan ja ihastelemaan luontoa.
Polku kierteli ylös jyrkänteen reunaa ja kääntyi jonkun matkan päässä taas metsän sisään. Valot ja varjot loivat vaihtelevia värityksiä vihantaan nurmeen. Missä oli kirkkaampia aukeita, missä taas synkkiä, salaperäisiä solukoita.
Lehdet värähtelivät ja auringon säteet värähtelivät yhtä mukaa.
Tytöt istuivat penkillä, ihmettelivät ja nauttivat. Ja mikä merkillisintä, he istuivat kotvan aikaa sanattomina. Siellä kotona ei kieli pysynyt liikkumattomana siunaamahetkeäkään, kun he vaan yhdessä olivat, mutta täällä olivat vaikutukset niin valtavat, niin epämääräiset ja oudot, ettei niitä osannut heti sanoiksi pukea. Ja eriskummalliset tunteet nousivat ja täyttivät poven, aavistavaiset, riemulliset, elämänhaluiset ja sentään peräti epäselvät, ensikertaiset tunteet.