Hetken verran he siinä istuivat äänettöminä, käsi kädessä. Rinta kohoili, silmät loistivat, posket hehkuivat, huulet olivat hymyssä. Käsi puristi kättä vaistomaisesti, tietämättä.
—Hilma—
—Mitä?
—Eikös elämä ole sentään äärettömästi ihanaa?
—On, on!
—Minkähänlaista se taivaassa lieneekään, kun se jo täällä maan päällä voi olla näin hurmaavaa.
—Kuule, minusta on täällä metsässä semmoinen kummallinen, semmoinen autuus ilmassa.
—Niin minustakin.
—Katsopas nyt taivasta esimerkiksi, se on niin onnellisen näköinen, että oikein hehkuu iloa.
—Tosiaankin! Ja etkö luule, että nuo puutkin nauttivat elämästä? Mitä ne sanovat, ettei kasveilla olisi tunteita? Mistä he sen tietävät? Minusta ihan näyttää, että ne ymmärtävätkin. Eivätköhän nytkin kuuntele, mitä me puhumme?