Ja siihen täytyi Penttisen hänet viimeinkin jättää.
Mutta hän tuli takaisin niin pian kuin oli saanut ryypyt annetuiksi kaikille muille, iski silmää salaperäisesti ja nykäisi sormellaan Brobergiä rintapielestä.
—Menkää vaan pois tänne Wannyn viereen istumaan; se käy hyvin laatuun.
Fanny sen kuuli. Hän ei kestänyt enää, vaan nousi ylös ja aikoi lähteä kammariinsa.
—Wanny, Wanny, mihinkä sinä menet, huusi Penttinen. Tulepas tänne ensin.
Fannyn täytyi pysähtyä.
—Tänne, tänne—
Isä otti häntä kädestä ja veti likemmäksi.
—Puhelemaan tänne tohtori Rooperin kanssa.
Fanny ei kyennyt vastustamaan. Hän olisi mieluummin paennut pois, kadulle ja sitten maantielle ulos kaupungista, niin kauvaksi kotoa, kuin mahdollista, ettei enää koko iltana olisi tarvinnut näyttää silmiään yhdellekään ihmiselle. Mutta hän ei kyennyt. Hän oli hervoton, oli kuin kuolemaan tuomittu, joka ei enää mitään pelastusta toivo. Kuolemakin olisi ollut helppoa verraten tähän häpeään.