—Kas nyt, kuinka ujostelee; jatkoi Penttinen. Niinkuin se ei muka olisi mieleistä. Mutta semmoisia ne ovet, ne tytöt.
Hän nauroi viekkaasti, jätti heidät kahden ja kääntyi muihin.
Tiedottomana ja tahdottomana oli Fanny vaipunut tuolille istumaan. Broberg seisoi hänen edessään, hymyili hiukan hämillään ja hypisteli huulipartaansa. Fanny ei uskaltanut nostaa silmiään maasta. Brobergin saappaan kärkeen hänen katseensa osui ja siihen se piintyi kiinni, vaikkei siinä mitään tarkattavaa oikeastaan ollut. Tavallinen, kiilloitettu saappaan kärki se oli, hiukan suippeampi vaan kuin isän, kiiltävämpi kenties myöskin.
—Neiti Penttinen käy täällä jatko-opistoa, vai kuinka? virkkoi Broberg puheen aluksi.
—Käyn, kuiskasi Fanny niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli, ja painoi päänsä vieläkin alemmaksi.
—Siellä mahtaa olla paljon oppilaita?
—On.
—Te ehkä jo lopetatte tänä kevännä?
—Jo minä lopetan.
—Juuri siihen kuin minä tulen sinne opettajaksi.