Fanny unhotti itsensä ja katsoi äkkiä ylös. Tulisiko tohtori Broberg jatkolle ensi vuodesta? Tuota hän ei ollut kuullutkaan.
—Nimittäin historiassa ja maantieteessä.
Juuri hänen aineissaan! Fannyn pää painui taaskin alas ja silmä etsi jälleen saappaankärkeä.
Miksi ei hän jo tänä vuonna ollut heillä? Silloin varmaankin olisi saanut hänestä toisen ajatuksen kuin nyt. Fanny tiesi, että opettajat hänestä pitivät. Ahkeruudellaan ja kyvyllään hän jatko-opistossa oli voittanut kaikkien suosion. Ja siellä hän aina oli vapaa ja virkeä, kun ei tarvinnut mitään hävetä eikä alituisesti vavista semmoisten asiain tähden, joihin hän oli syytön. Ja joita hän ei voinut auttaa, ei, parhaimmalla tahdollaankaan!
—Te varmaankin soitatte, neiti, koska täällä on piaano?
—Kyllä.
—Ettekö tahtoisi antaa meidän kuulla jotain?
Fanny nousi ja meni salin toiselle puolelle pianon luokse.
Kahta suunnattoman suurta tarjotinta kuljetettiin ympäri, toisessa oli kahvia, toisessa leivoksia, viimemainittuja vähintäin viittä, kuutta eri lajia.
—Kahvia vielä tähän aikaan illasta, suihkasi rouva Lindeman vieruskumppanilleen. Ei se Penttiskä tunne ihmisten tapoja enemmän kuin miehensäkään. Kaikista niitä nykyaikana kauppiaita tehdäänkin. Renkinä oli Penttinen alkuaan, kun tähän kaupunkiin tuli, sen minä vallan hyvin muistan, ja rouva oli piikana, vaikka nyt ovat paisuneet niin, että tuskin nahkoihinsa sopivat. Mutta se on vanha totuus: kun kissasta tulee karhu, niin se vasta pöppö onkin.