Hän vetääntyi takaisin, nauroi ja iski viekkaasti silmää. Muut rouvat myhäilivät ja heidän kasvoistaan näkyi, että he kyllä ymmärsivät, mitä rouva Ahlholm tarkoitti ja että täydestä sydämestään siihen yhtyivät.
Mutta Fanny punastui ja kävi hämilleen, eikä tiennyt, mitä tehdä.
—Niin, samaa minä sanon, puuttui äitikin puheesen. Pidä sinä vaan seuraa tohtori Sprooperkille tänä iltana, sinun tähtesi hän tänne kumminkin on tullut.
—Hänpä juuri pyysi minua soittamaan, sai Fanny sanotuksi.
—Hänkö pyysi? No, se on eri asia. Mene sitten joutuun—ja soita oikein kauniisti, huusi äiti vielä jälkeen.
Hän soitti ulkomuistilta muutamia pienempiä kappaleita, joita ei kukaan kuunnellut. Tohtori Broberg sitä alussa koetti tehdä, mutta hänkin herkesi, kun näki sen mahdottomaksi, sillä puhe kävi koko ajan yhtenä porinana, joka soiton kestäessä yltyi niin kovaääniseksi, että vei siltä täydelleen ylivoiton.
Sitten vasta, kun soitto taukosi, hiljeni porinakin hetkeksi ja kaikki kääntyivät Fannya kiittämään.
Rouva Ahlholm viittasi häntä luokseen.
—Katsos nyt—herrat ovat jo totipöydän ympärillä, eikä ne sieltä kesken malta lähteä. Mitä minä sanoin äsken? Olisit Fanny rukka uskonut hyvällä.
Fanny hymyili väkinäisesti. Tämä tietysti oli olevinaan leikkiä, täytyihän sille hymyillä. Ja sillä keinoin pääsi vastaamasta.