Hän aikoi vetääntyä syrjään, mutta rouva Ahlholm häntä pidätti.
—Istu tänne, elä mene pois. Voivathan nuoret vanhainkin parissa joskus olla—varsinkin kun ei muita nuoria ole saapuvilla.
Ja siihen täytyi Fannyn istua kuuntelemaan heidän puhettaan. Hän tunsi, että hänenkin velvollisuutensa olisi vaatinut ottamaan osaa keskusteluun, mutta ei hän keksinyt mitään sanottavaa, vaikka kyllä koetti päätänsä vaivata.
Eikä hän kauvan jaksanut seuratakaan pakinaa ympärillään, vaan vaipui omiin ajatuksiinsa.
Hän oli kerran nähnyt tohtori Brobergin luistinjäällä. Heidät oli esitetty toisilleen ja he olivat vähän aikaa luistelleet yhdessä. Silloin oli Fanny tuntenut itsensä vapaammaksi ja iloisemmaksi kuin koskaan ennen. Ja jälestäkinpäin hän aina näihin saakka oli mielellään muistellut sitä hetkeä. Mutta nyt, tästä lähtein—?
Ooh, jospa hän vaan voisi unhottaa kaikki, hautaantua lukuihinsa, eikä välittää mistään mitään!
Sen enempää he eivät tohtori Brobergin kanssa sinä iltana seurustelleet. Mutta kun vieraat läksivät, vakuutti isä häntä käymään talossa, ja kehotusta vahvisti salaperäinen silmänisku. Fanny seisoi siinä lähellä, kuuli ja huomasi sen kaikki, vaikka ei silmiään maasta nostanut.
Itsekseen hän päätti pitää huolta siitä, ettei tohtori Broberg enää kuuna päivänä häntä tapaisi, ei edes kadullakaan, hän osaisi kyllä vältellä satunnaiset kohtaamiset.
Viikko tuskin oli kulunut, kun Penttinen jo kertoi uudelleen kutsuneensa tohtori Brobergia heille. Mutta hän ei tullut, teki esteitä.
Fanny ymmärsi, mikä siihen oikeastaan oli syynä, ja rukoili isää, ettei hän enää milloinkaan pyytäisi tohtori Brobergia heille.