—En odota kreiviä, enkä ketään. Jaksan minä itsekin elättää itseäni, kunhan jatko-opistosta pääsen. Rupean opettajattareksi.
—Ja jäät vanhaksi piiaksi!—Ei, Wanny rukka, siitä ei tule mitään, niin kauvan kuin minulla on tässä jotain sanomista, väitti äiti. Sitä varten sinua ei ole kouluutettu, että sinusta vanha piika tehtäisiin. Johan sille harakatkin nauraisivat.
Ei siinä Fannyn rukoukset eikä itkutkaan auttaneet mihinkään. Jos Penttinen milloin tapasi tohtori Brobergia, hän aina pyysi tätä käymään heillä. »Wanny niin kaipaa ja ikävöitsee», hän muutamasti vielä lisäsi pyyntöönsä.
Mutta sen kun hän kertoi kotona, oli kummat tulla. Fanny itki joka päivä kokonaisen viikon ja herkesi sekä syömättömäksi että puhumattomaksi.
—Jopa sinä olet aika hupsu, sanoi äiti.
Fanny ei vastannut sanaakaan, yltyi vaan kahta pahemmin itkemään. Rouva Penttinen alkoi jo tuskastua, pelkäsi kuinka tytön viimein kävisi, kun ei osannut siitä rauhoittua.
—Et tuota olisi tuolle kertonutkaan, hän torui miestään. Mitä hän sillä tiedolla teki. Suree vaan niin, että pian menee päästään vialle. Vastakertana elä toki virka mitään koko tytölle, jos olet mitä semmoista puhunutkin.
Loppuivathan Fannylta viimein kyyneleet, ja kun hän muutenkin näytti tyyneeltä ja hiljaiselta, luulivat vanhemmat hänen jo unohtaneen koko asian. He eivät huomanneet sitä lujaa päättäväisyyttä, joka oli ilmestynyt katseeseen entisen arkuuden sijaan.
Mutta he tulivat sen ennen pitkää kokemaan.
Kevätlukukausi oli päättymäisillään, kun Fanny eräänä päivänä kertoi ottaneensa kansakoulun-opettajattaren paikan Pöllismäellä, kaukana pohjoisessa. Jatko-opistolla oli opettaja kysynyt, jos kokelaista kuka haluaisi sinne. Palkka oli pieni, kuusisataa markkaa ainoastaan, ja sitä paitse tämä koulu oli useita peninkulmia kirkonkylästä, pitäjän koillisessa nurkassa, jonka vuoksi siellä arvattavasti tulisi olemaan jotenkin yksinäistä ja ikävää.