Fanny ei sitä pelännyt. Yksinäisyys oli vapautta; ja erämaasta kangasti hänelle eteen metsää ja järveä, kukkivia ahoja, päivänpaistetta ja lintujen laulua, sinne hän juuri halusikin. Ja hän ilmoitti itsensä virkaan.
Toverit hämmästyivät.
—Mitä sinä ajattelet? Fanny? Ilmestyy niitä vielä parempiakin paikkoja. Kuka nyt nuorella ijällään korpeen hautaantuu? Hupsuhan sinä olet.
Mutta Fanny piti päänsä, ja virka annettiin hänelle.
Vasta sitten kun asia oli valmiiksi päätetty, hän sen kertoi kotonaan. Äiti löi käsiään yhteen ja putosi istualleen. Isä ällistyi eikä osannut aluksi mitään sanoa, katsoa tuijotti vaan äitiin.
—Kansakoulun opettajattareksi Pöllismäelle! Aivanko sinä sitä puhut tosissasi? huusi äiti viimein.
—Aivan niin.
—Luuletko sinä meitä niin köyhiksi ettemme jaksa sinua kotona pitää? kysyi isä, kun vähän toipui ensi hämmästyksestään.
—Enpä minä sentähden.
—Mutta minkätähden?