—Täällä tulee ommeltavaksi kaikenmoista, sekä liinavaatteita että leninkiä. Niin—parasta kun sanon sen yksintein, teiltä sitä ei kumminkaan auta salata: tyttäreni myötäjäiset antaisin teidän huostaanne. En tiedä ketään, joka tekee niin hyvää työtä kuin Martha, sen vuoksi päätinkin heti kääntyä teihin.
Marthan kasvot hiukan vilkastuivat, ei hän kumminkaan mitään virkkanut, loi vaan kysyvän silmäyksen Ailiin, joka vastasi siihen onnellisella hymyllä.
—Mutta Martha ei saa puhua siitä vielä, jatkoi rouva Römer, kihlaus julaistaan juhannuspäivänä, tänne kutsutaan silloin koko meidän tuttavapiirimme kaupungista ja siihen saakka ei kenenkään pitäisi saada vihiä asiasta. Tekee sitten niin hyvän vaikutuksen, hän hymyili ja silitti Ailin kellertäviä hiuksia, kun pappa äkkiarvaamatta esittää teidän maljanne.—Niin, kihlajaisleningillä nyt olisi kiirein. Minä olen täällä valinnut mallin muotilehdistä.—Aili, mitä pidät tuosta?
Ailin silmät luisuivat lehden ylitse, hän ei niin paljon semmoisesta välittänyt, oli tottunut jättämään ne äidin huostaan. Tietysti se oli hyvä, äitihän sen parhaiten ymmärsi.
—Niin, minä luulen, että tästä tulee sievä. Tässä on kangas.
Hän otti pöydältä vaalean sinisen hienon musliinikankaan ja levitti sitä Ailin eteen.
—Mitä sanotte, Martha? Sopiiko se hänelle? kysyi hän, ylpeän mielihyvän ilme kasvoissa.
Sopihan se vallankin hyvin Ailin valkean kuulakkoon, hieneeseen hiviöön, ja heleään punaan hänen poskillaan.
Vähän aikaa häntä katseltuaan jätti äiti kankaan ompelijan huostaan ja läksi muihin toimiinsa.
Martha asetti mittanauhan Ailin vyötäisille.