Holm vaipui alas sohvan nurkkaan. Hän oli tosiaan kalpea ja rauenneen näköinen. Ei hän puhunut mitään eikä katsonut Ailia silmiin, niinkuin tavallisesti, otti vaan nenäliinan taskustaan ja pyyhki otsaansa. Aili istui pienelle tuolille hänen eteensä, onnea ja hellyyttä kuvastui hänen kasvoissaan. He olivat siellä niin rauhassa toisella puolella huonetta. Martha seisoi selin heihin, kumartuneena tuon vaalean sinisen kankaan yli, sakset narisivat pöytää vasten, kun hän siinä leikkaili liiviä kihlajaisleninkiin.
—Sinulle tuli kuuma astuessasi, sanoi Aili hetkisen vaitiolon jälkeen.
Menenkö toimittamaan selttersiä ylös kellarista?
Hän ei odottanut vastausta, vaan läksi samassa kyökin puolelle, rakennuksen toisessa päässä.
He jäivät kahden, Holm ja ompelija.
Sakset herkesivät narisemasta. Uhkaavat silmät kääntyivät sille puolen huonetta, missä Holm istui.
Holm tapasi katseen.
—Martha, mikä onneton sattuma sinut toi tänne? Ajattelin vähitellen sinua valmistaa, ja nyt se tuli näin äkkiarvaamatta.
—Sinä et ole uskaltanut ilmoittaa tätä minulle. Olet vaan vältellyt minua, et ole päästänyt puheillesikaan. Kelvoton!
Hän seisoi suorana ja jäykkänä, hänen katse leimahti ja hänen äänensä vavahti.
Holm nähtävästi hätääntyi. Veret sävähtelivät hänen kasvoillaan ja kädet nyppivät hermostuneesti sohvan karmia. Hän koetti kumminkin karaista itseään ja asettua taistelukannalle hänkin.