Syntyi pieni väittely siitä, kuka pitäisi perää, kuka soutaisi. Ossi tarttui airoihin, hänen mielestään ei muu tullut kysymykseenkään, mutta tytöt olivat itsepäisiä, heidän täytyi saada istua rinnakkain kokassa ja soutaa toinen toisella airolla, toinen toisella. Ossi antoi viimein myöten, kun muu ei auttanut. Hän työnsi venheen ulos rannasta ja nyt alkoivat tytöt pienillä valkoisilla käsillään vetää airojaan, minkä jaksoivat. Alussa tekivät sitä niin hartaasti, etteivät malttaneet edes puhellakaan, mutta pian olivat voimat lopussa, ja silloin he huomasivat, ettei heillä mihinkään ollut kiirettä, ei oikeastaan tarvinnut soutaa ollenkaan, jos Ossi vaan hiljakseen meloi, niin pääsivät sen verran eteenpäin, kuin tarvitsikin. Kunhan saivat vaan olla siellä järvellä, ei heillä muuta tarkoitusta ollutkaan.
Ilta oli lämmin ja tyyni. Taivas ruskotti luoteisessa, aurinko oli mailleen menemässä. Valkeinen välkkyi kirkkaana kuin kuvastin, hiljaisessa, vartoilevassa levossa.
—Oletteko kuulleet tarun tästä järvestä? kysyi Aili. Ja odottamatta heidän vastaustaan hän jatkoi: tuolla syvyydessä, näettekös, väijyy Vedenemo nuoria, kauniita ihmisiä saaliikseen. Keskikohdalla sanotaan järven olevan aivan pohjattoman ja jos se vaan ehtii sinne asti raahata hukkuneen, ei sitä enää koskaan löydetä. Monta on jäänyt sillä tavalla ijäksi päiviksi järveen.
Olgaa pöyristytti.
—Huuh, kuinka hirveätä, jos se nytkin meitä tähystelee tuolta alhaalta.
Hän kallistui varovasti venheen laidan ylitse ja katsoi alas. Mustat terhakkaat silmät ja eloisat kasvot sieltä hymyilivät hänelle vastaan. Se oli hänen oma kuvansa ja mielihyvällä antoi hän katseensa siinä viipyä hetkisen, kunnes venheen tekemät väreet sen hävittivät. Antoi sitten silmänsä väistyä kauvemmas veden pintaa.
—Ei tuolla näy muuta kuin sininen taivas ja valkoisia pilvenhattaroita.
—Luuletkos, että hän näyttääntyy? huomautti Aili. Ei hän niin tyhmä ole. Silloinhan ihmiset tietäisivät olla varuillaan.
Ossi ehdotti, että he laulaisivat jotain. Siihen tytöt suostuivat ja pian kaikui kaunis sävel kuuleassa ilmassa kauvas ympäristöön:
"Kesäisen illan kullasta
Tuo joutsen tultuaan
Joen lahelle laskihe
Ja loihe laulamaan.
Suloa Suomen lauloi hän,
Kesiä Pohjolan,
Kuin halki öisin aurinko
Valaisee maailman."