I. Lesken luona.
Hän asui rannalla, Satamakadun päässä, pienessä matalassa rakennuksessa, jossa oli vaan vähäinen puoti, kammari ja kyökki. Pihan toisessa päässä hänellä oli värjäyshuone, jossa vanha, uskottu Elias johti työtä aina siitä kuin hänen miehensä neljä vuotta sitten kuoli.
Toinenkin hyvä ja uskollinen palvelija hänellä oli, nimittäin Anna, kyökkipiika. Nämä molemmat kuuluivat aivan kuin perheeseen, sillä herran eläessä he jo monta vuotta olivat taloa palvelleet ja hänen kuoltuaan he hoitivat kaikki asiat melkein omin neuvoin, Eevi kun itse makasi kuukausmäärät sen jälkeen huonona sairaana.
Ne olivat kovia aikoja ne. Suru oli hänet murtaa ja tulevaisuus oli synkkä kuin syys-yö hänen edessään. Ei tiennyt ensimmältä millä neuvoin veisi kolmea pientä lastaan eteenpäin, kun turva ja leivän hankkija laskettiin maan poveen. Ne olivat kaikki niin pieniä vielä silloin, Antti neljän vuoden, Saimi kahden ja Helmi vasta parin kuukauden ijässä. Mutta Eliaan ja Annan avulla hän kumminkin kesti kaikki vaikeudet. Anna hoiti sekä häntä että lapsia, Elias piti hyvää huolta värjäyksistä ja niin he sitten pääsivät sen ajan ohitse. Nyt ei enää ollut mitään hätää, sillä vaikka tuntuvaa haittaa tekikin Vidkopp, tuo rikas naapuri kadun toisella puolen, jolla oli suurenmoinen värjäyslaitos, saattoivat he kumminkin huolettomasti jatkaa liikettään hekin, ja toimeen he sillä tulivat. Vanhat tuttavat toivat sentään uskollisesti heille värjäyksensä.
—Onhan meidän yhtä hyvä antaa tännekin ne ansiot, paremmin ne ovat täällä tarpeesen kuin tuolla vastapäätä, heillä oli tapana sanoa.
Ylen komeaksi oli Vidkopp tänä kesänä laittanutkin puotinsa. Ikkunaruudut olivat yhdestä ainoasta paksusta lasista, että näkyi yli kadun aina tänne heille asti koko puodin sisusta ja myyjät, jotka häärivät siellä edes takaisin, sekä ostajat.
Annaa tuo naapurin suurenmoinen menestys joskus huolestutti.
—Kovinpa ne Vidkopin alkavat ylvästellä, hän kerran sanoi, astioita pestessään kyökin pöydällä, oikeinpa minua vaivaa tuo komeus.
—Ei pidä Annan katsoa sinne päin, hymyili Eevi.
—Mihinkäs minä silmäni panen, kun se on aina tuossa edessäni, jos tässä pöydällä mitä teen.