—Niilo, sinulla varmaankin on kylmä, lausui Katri, ota minun sarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin paitse.
—Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole.
—Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalpeat kuin kuolleen.
—Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda vähän paremmin, että päästään pois.
—Kyllä.
Katri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo aikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin, ja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri ja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja Katri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään.
—Kuulitko? kysäsi hän äkkiä, tuolla koivukossa risahti.
—Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yöunta häiritsimme.
Tuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen kivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti säikähdyksestä ja hänen kasvonsa kalpenivat. Mutta Niilo koki häntä rauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessään hän kuitenkin toista ajatteli.