Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Vinhuen pieksi pohjantuuli puiden oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeistä kuolintanssia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.

Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli Niilon, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa toden perään ollutkaan estää heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan oli sillä tahtonut häntä kiusata. Vieläkin Katri hymyili muistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo levottomaksi. »Kyllä hän minusta sentään pitää», ajatteli hän ja tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi.

Nyt kuului jalan kopse porstuasta,—ovi aukeni ja sisään astui Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin yksinään olevan.

—Hyvää iltaa, Katri! sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä ottaen. Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.

Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden, odottaen Niiloa tulevaksi.

—Terveisiä kaupungista! lausui taaskin Yrjö, tiedätkö, mitä sinulle sieltä toin tuomisiksi? Hän veti taskustaan esiin kauniin, mustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.

Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon komeaan huiviin eikä virkkanut mitään.

—Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun, sanoi Yrjö.———Katri—— yhden ainoan vaan, lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä.—Katri, rakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!

Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengähdyksensä. Katri tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen mansikkahuulilleen, ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suuteloita.

Samassa kamala ääni, aivan kuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa pimeydestä ja kalpeat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.