Huoneet olivat valaistut. Lamput paloivat kirkkaina, kruunut ja kandelaabrit olivat sytytetyt, kaikki oli siistiä, pulskaa, komeata.
Rouva Vidkopp käveli vielä viimeistä kertaa huoneesta huoneesen uudessa, havannaruunisessa leningissään ja tarkasteli, jos kaikki oli kohdallaan. Eikä hänen mielestään siinä pitänyt missään olla moitteen sijaa. Siellä, täällä hän vaan siirti jonkun tuolin suorempaan asemaan, muutti jonkun kukkavaasin toiseen kohtaan ja järjesteli tupakka-aineet eri pöydille herrojen puolella. Tänään oli näet tärkeä päivä. Ensi kerran heillä oli kestit sen jälkeen kuin huoneet olivat korjatut ja laitetut uuteen kuntoon. Kaupungin pormestari, joka ei vielä milloinkaan tätä ennen ollut heillä käynyt, oli myöskin kutsuttu, samoin viskaali ja monta muuta harvinaista vierasta.
Salissa hän viimein seisahtui ja jäi katselemaan ympärilleen. Katseli noita uusia plyyssipäällisiä mööpeliä, jotka juuri ikään olivat tulleet Pietarista, uutta sohvamattoa, joka oli ostettu muotimakasiinista ja maksanut sata markkaa, katseli sitten ikkunoita uusine uutimineen ja seiniä, jotka paistoivat kullasta. Semmoisia tapettia tuskin oli kenelläkään koko kaupungissa kuin heillä. Mutta ne olivatkin tulleet koko lailla kalliiksi, viisi markkaa rulla ja neljäkymmentä rullaa oli mennyt saliin, joten pelkät tapetit siihen maksoivat ummelleen kaksi sataa. Paljon oli tullut kustantamaan huoneiden korjaukset muutenkin. Pari kolme tuhatta oli luiskahtanut niinkuin ei mitään. He näet tahtoivat laittaa kaikki kunnollisesti, kun kerran laittoivat, maksoi sitten mitä maksoi. Ja kun huoneet tulivat näin komeiksi, täytyi saada uudet, komeat huonekalut myöskin, muutenhan ne eivät olisi miltään näyttäneet. Sehän se sitten nosti kustannuksia niin kamalasti.
No niin,—mitäpä siitä! Olipa heillä varaa, kannattihan heidän! Rikkaitahan he olivat, ja niin laveissa asioissa, ettei muutamat tuhannet tuntunee niin mihinkään. Ja olipa tästä kaikesta taas toiselta puolen suurta hyötyäkin. Tästä puolin he katsottaisiin kuuluvan korkeampaan porvaristoon, saisivat enemmän arvoa ja luottamusta, tulisivat enemmän huomatuiksi. Ehkäpä pääsisivät tuttavuuteen kaupungin hienoimpain kanssa. Saattoi niitä sitten kutsua luokseen, kun oli näin pulskaa ja komeata heilläkin.
Suu meni onnelliseen hymyyn näitä ajatellessa. Kuka olisi voinut uskoa siihen aikaan, kun hän köyhänä ompelijana sai käydä talosta taloon, että hänestä vielä kerran maailmassa tulisi kaupungin mahtavimpia rouvia.
Monet niistä, joiden luona hän ennen oli käynyt ompelemassa kahdeksasta kymmenestä pennistä päivältä, kumarsivat hänelle nyt syvään ja kunnioittavasti, kun kadulla vastaan tulivat. Hän ihan uhallakin vastasi heidän tervehdykseensä vaan arvokkaalla pään nyökkäyksellä. Sillä heidän ei tarvinnut luulla, että hän oli sama vaatimaton ja nöyrä ihminen kuin ennen.
Niin, hänellä oli tosiaan ollut menestystä maailmassa, enemmän menestystä kuin hän koskaan unissaankaan olisi saattanut toivoa. Eikä voinut arvata, missä määrässä he vielä tulevaisuudessa voisivat edistyä, kun kerran olivat näin hyvälle pohjalle päässeet. Hildegard, heidän vanhimpansa, oli sievä tyttö, aikaa voittaen hänestä ehkä tulisi kaunotar, ja hän osasi jo nytkin niin mukavasti keinutella ruumistaan tuolla ulkona, kouluun astuissaan, ja pitää päätään niin mukavasti kekollaan, että sitä oli oikein soma katsella. Kuuden tai seitsemän vuoden perästä hän oli täysikasvanut ja silloin häntä varmaan jo kilvalla kosittaisiin. Saattoi vaikka itse kauppaneuvos Renvallin poika häneen rakastua ja silloin tulisi heidän Hildegardistaan miljonäärin rouva!
Näin huimaavaa onnea ajatellessa häntä melkein pelotti. Oliko tosiaan mahdollista, että hän vielä kerran maailmassa tulisi niin läheiseen sukulaisuuteen paikkakunnan suurimman raharuhtinaan kanssa! Silloin olisi hän menestyksen kukkuloilla, ei osaisi enää mitään toivoa.
Siinä hänen tuumansa keskeytyivät. Eikö ääntänyt hänen miehensä sivuhuoneessa?
—Mamma, onko mamma siellä?