—Otetaan sitten vähän Madeiraa, se rauhoittaa, sanoi Albert ja kaatoi sekä tädin lasiin että omaansa.
—Niin, otetaan Madeiraa. Hyvä, että sattui meillä olemaan kotona, koska se sinulle maistuu.
—Tämä on erinomaista, vakuutteli Albert ja kulautti lasin puolilleen.
Äitikin maisteli, ja se todellakin näytti häntä rauhoittavan.
Levollisena hän nyt makasi siinä, pää tyynyllä, ja katseli hymyillen
Albertia.
—Voi, kuinka olit hyvä, kun tulit meitä katsomaan. Toit semmoista raitista elämää tullessasi. Tässä huoneessa muuten aina on niin hiljaista ja kuollutta. Kirsti tuolla ikkunan luona työnsä ääressä, minä tällä vuoteella. Joka päivä samanlaista—aamusta iltaan, ei milloinkaan mitään muutosta.
—Äiti rakas, elkää puhuko niin paljoa, se rasittaa, rukoili Kirsti huolestuneena, sillä äidin ääni kuului kovin heikolta ja vaivaantuneelta.
—Ehkä on parasta, että minä lähden, sanoi Albert ja alkoi sammuttaa paperossiaan.
—Ei, elä mene. Kirsti vaan suotta. Onhan minulla aikaa sitten levätä.
—Minäpä en juuri joutaisi enää—hän katsoi kelloaan. Minunhan pitää laulaa vielä tänä iltana. Ja huomisaamuna lähden maaseudulle, täytyy vielä käydä muutamissa paikoissa jäähyväisiä.
—Voi, niinkö sinulla on kiire? Tämä käyntisi on kuin unennäköä.