—Tärkein tapaus varmaankin tämän talven aikana, hymyili Kirsti.
Mutta hänen äänessään oli taaskin jonkunverran ivaa.
—Niin, niin, myötteli äiti, vaikka hän kyllä ymmärsi Kirstin sisällisen ajatuksen. Minulle se tulee olemaan virkistävänä muistona niin kauan kuin elän.
Albert taaskin vilkaisi kelloaan.
—Aika kuluu, täytyy kiirehtiä. Kiitosta nyt, täti.
Hän ryyppäsi lasinsa pohjaan ja tarttui hattuunsa. Sanoi sitten jäähyväiset ja toivotti tädille terveyttä.
—Tuletko yhtä reippaana ja iloisena takaisin? kysyi täti, pidellen hänen kättään.
—Tietysti, hän nauroi.
—Milloinka?
—Vuoden päästä tai kahden.