ANNA (tulee vasemmalta, kimppu ruiskukkia kädessä). Laulelkoot he siellä ja telmikööt, minua se ei huvita. (Istuu kivelle ja alkaa sitoa kiehkuraa kukista) Ja parempi onkin kun pysyn erilläni ihmisten seurasta, koska kerran olen tänlainen—polttoviholainen! Olipa se sentään liikaa! Mauno on tosiaankin käynyt ylpeäksi. Mutta tästä lähtein tahdon opettaa häntä pitämään minua paremmassa arvossa. Näytän, onko hän naisten mielitietto—sen teen—ja sitten saa hän myöskin pysyä minusta loitompana.—Kuinka innokkaasti hän tänään puolusti Elliä! Ehkä hän on rakastunut tyttöön ja toivoo häntä omakseen. Niin (tempoo kukkia ja viskelee niitä maahan), mitäpä se minua liikuttaa. Ottakoon vaan Ellin, hyvin sopivatkin yhteen. Oih, miten rumia nuo kukatkin ovat, ei niistä ole mihinkään. (Viskaa viimeisetkin pois, nousee, pudistaa esiliinansa ja menee kiikkuun.)
ELLI (laulaa karjapihassa). [Kansanlaulu.]
Minä olen pikkuinen flikka,
Pikkuinen kuin lyyra,
Ja herrastaa sen pojan pitää,
Joka minun tyyrää;
ANNA. Mitä tuosta alituisesta huutamisesta hyötyä on. Sinä saat jättää sen tavan, Elli, korvat tässä muuten ihmisiltä halkeavat.
ELLI (karjapihasta). Vai on se Annalle niin vastenmielistä. No, voinhan sitä välttääkin.
EERO (tulee aidan luokse leheviä varpuja kädessä). Minkätähden ei Elli laulaa saa, jos mielensä tekee?
ANNA. Kun on toisen palveluksessa, niin ei sovi kaikkia mielitekojaan noudattaa.
EERO. Sisar kulta on mahtanut tänä päivänä nousta väärällä jalalla vuoteeltaan. (Poistuu aidan luota.)
ANNA. Kas ihmettä, kun velimieskin on ruvennut karjapiiaksi.
EERO. Pistele sinä vaan, ei hyttysen noukka aikamiehen ihoon pysty.