PELTOLA (pidättää Niiloa, joka aikoo lähteä Ukonniemen jäljessä). Jäähän hetkeksi tänne, minulla on sinulle vähän puhuttavaa.—Onpa sinulla taas syytä minua kiittää poika.
NIILO (vilkkaasti). Aina syntymähetkestäni saakka on minulla joka päivä ollut siihen syytä.
PELTOLA. Niin, niin,—mutta arvaapas, minkä hyvän työn sinulle nyt olen tehnyt.
NIILO. Vaikeampi olisi minun arvata, minkä hyvän työn te olette tekemättä jättänyt, isä.
PELTOLA. En tähän saakka kumminkaan ole morsianta sinulle hankkinut, mutta nyt olen sen tehnyt.
NIILO. Morsianta? Enhän ole pyytänyt teitä, isä, morsianta minulle hankkimaan.
PELTOLA. He, he, he, siitä näet, että minä pyytämättäsikin tiedän parastasi valvoa. Mutta arvaapas, ketä olen sinulle toimittanut.
NIILO. Ettehän vaan Ukonniemen Loviisaa?
PELTOLA. Oikein, juuri häntä minä pyysin. Isä antoi heti suostumuksensa, laita nyt vaan, että tyttökin sinuun suostuu.
NIILO. Sitä varten en kahta tikkua ristiin pane. Ellei suostu, niin olkoon suostumatta, se on minulle juuri yhden tekevä.