PELTOLA. Niin, sanoit tosin ja pyysit minua puhumaan puolestasi. Ja mitä
pitkistä jutuista, minä kysyn suoraan ja pyydän suoraa vastausta.
Huolitteko, Loviisa, tuosta pojastani ja tahdotteko tulla emännäksi
Peltolaan?
LOVIISA. Enpä tiedä, vaikka tulisinkin. Ei sillä, että minulla sulhasista puutetta on, vaikka heitä ottaisin viisi joka sormelle. Kymmenkunnalta makaa tälläkin haavaa kihlat kirstuni pohjalla.
PELTOLA. Sitä en ollenkaan epäile. Mutta koska niitä ette kumminkaan voi kaikkia ottaa, vaan yhteen tyytyä täytyy, niin—päätetään, että tulette Niilolle ja jätätte kaikki muut.
LOVIISA. No, olkoon menneeksi.
PELTOLA. Ja se on niin sanalla sanottu, kuin tinalla tinattu. Tuossa, poika, syleile morsiantasi äläkä yhtään epäile. Toista kuraassia, totta vie, minulla oli ennen, kun äitivainajatasi kosin.
UKONNIEMI (lyö Niiloa olkapäälle). No, onneksi olkoon!
PELTOLA. Niin, samaa minäkin sanon. Ja mennään nyt sitten kokkoa sytyttämään, koska rakkauden tuli jo saatiin palamaan, he, he, he.
(Ukonniemi ja Peltola menevät vasempaan.) (Loviisa katselee hetkisen Niiloa, joka ei ole häntä näkevinäänkään, keikahuttaa sitten ympäri ja menee myöskin vasempaan.)
NIILO. Voi, taivasten tekijä, mihin pulaan se isä minun nyt saattoi. Siinä seisoin kuin tuomittu enkä saanut sen vertaa suunvuoroa, että olisin voinut hillitä ukon liikanaista kosimisintoa. Mutta ei se koira jänistä tuo, joka väkisin metsään viedään. Ja minuako sitten pakotettaisiin naimaan vastoin tahtoani ja vastoin mieltäni. Olenko minä mikään poikanulikka, ettei minulle senlaisissa asioissa sananvaltaa annettaisi. Ei tule, isä hyvä, mitään siitä tuumasta. (Istuu syrjään) Tosin meillä olisi emäntä tarpeen, sillä vaimoväen toimet ovat käyneet päin mäntyä siitä saakka kun äitini kuoli. Niin—täytynee minun vaan naimaan mennä saadakseni emännän taloon. Ei suinkaan siinä muukaan auta. Mutta ensin sietää asiaa harkita, juurta jaksain tuumailla ja punnita, sillä ei ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi. Ja sitten tarkastetaan tyttöjä ja katsotaan, kuka niistä on sopiva ja kelvollinen aviopuolisoksi, ystäväksi armaaksi, jonka kanssa tulee jakaa ilon ja murheen päivät ja johon elinkaudekseen sitoutuu, ettei muu kuin kuolema hänestä eroittaa voi—ei muu kuin kuolema——
HELENA (tulee oikealta kantaen vakkasta kädessään). Nyt olen siis täällä jälleen! (Laskee vakan maahan.) Kuuden pitkän vuoden kuluttua saan nähdä armaan kotoni, saan nähdä nämä seudut kaikki, joissa lapsuuteni ihanat päivät vietin, suruttomana kuin taivaan lintunen. Terve, sinä kultainen järvi, joka ennen venhettäni tuudittelit; terve, sinä kukkula, joka annoit mun ihailla maailman avaruutta ja syntymäseutuni kauneutta, ja terve sinä jylhä hongikko, jonka salaista huminaa kesäilloin niin hurmaantuneena kuuntelin! Yhtä kauniisti vihannoitsee tuo nurmi nyt kuin silloinkin, yhtä suloisesti tuoksuvat metsän kukkaset ja yhtä viehättävä on lintujen laulu. Oi, kuinka nyt olen onnellinen, kuinka tämä hetki moninkertaisesti palkitsee kuusivuotisen ikävän ja orjuuden. Isä, äiti,—mun armaat vanhempani! Oletteko voineet aavistaa, kuinka lapsenne näiden pitkien vuosien vieriessä on teitä kaihoen kaivannut, kuinka hän joka ilta levolle mennessään, joka aamu vuoteelta noustessaan on halannut teitä nähdä. Sydämmeni on pakahtua ilosta ja riemusta, kun vihdoinkin tuo kauvan toivottu hetki lähestyy. Mitä sanonevat isä ja äiti, kun äkkiarvaamatta minun edessään näkevät? Lienevätkö he vaan tällähaavaa molemmat kotosalla. (Ottaa vakkansa.) Miksi viivyttelenkin vielä ja menetän aikaa, vaikka tuossa tuokiossa jo voin perille päästä. (Aikoo lähteä, vaan pysähtyy kokkoa nähdessään.) Mikä valkea tuolla leimuaa?—Niin, onhan nyt Juhannusaatto ja kylän nuoriso varmaankin siellä kokkoa polttaa. Malttakaa hetkinen, te lapsuuteni leikkitoverit; kun vanhempiani olen tavannut, käväsen, kenties, teitäkin tervehtimässä. Ah, kun voisin, niin syleillä nyt tahtoisin koko maailmaa!