MAUNO. Niin, se on totta, semmoisia sanoja en saa sinulle enää lausua, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Anna minulle kätesi sovinnon merkiksi, Anna, ennenkuin lähden.
ANNA. Pois minusta, pois!
MAUNO. Niinkö kova sinä olet? Vaikka tiedät, ettemme enää koskaan toisiamme tapaa. Anna, Anna, elä tuomitse, elä ole liian ankara! Sinä et tunne miehen luontoa, etkä tiedä kuinka kovaa tuo taistelu on intohimoa vastaan. Ei ole niin kumma, jos jonkun kerran tappiolle joutuu, kukapa on vahingon veräjälle päässyt. Mutta katumusta ja parannusta kun tekee, niin voihan siitä ihminen vielä nousta. Suo minulle anteeksi, Anna, sitä vaan pyydän.
ANNA. Anteeksi! Juuri kuin sillä kaikki hyväksi muuttuisi! Ei, mene pois, minä vihaan ja inhoon sinua.
MAUNO. Sekö viimeinen sanasi?
ANNA. Parempaa et ole ansainnut.
MAUNO (hetken ääneti). Sanoinko sinulle, etten palaja koskaan, kun täältä nyt lähden?
ANNA. Kuulin tuon jo.
MAUNO. Koko elämässä emme enää toisiamme näe.
ANNA. Oi, josko se ei olisikaan ikinä tapahtunut.