MAUNO. Joko he ovat menneet?
ANNA. He ovat niemellä tuolla. Jos kiiruhdat, niin voit heitä välttää.
MAUNO. Sinä pidät minua siis paljon väkevämpänä Ollia, koska niin pelkäät meidän yhteen joutumista.
ANNA. Elä menetä aikaa turhilla puheilla! He saattavat palata milloin hyvänsä.
MAUNO. Yhä vaan noin kärkkäästi tahdot minusta päästä. Ja minulle ero on niin vaikea—niin äärettömän vaikea.
ANNA. Voi miksi viivyttelet? Tuolta luulen jo kuulevani ääniä.
MAUNO. Ethän ole minulle enää vihainen, Anna? Sano, ethän ole! Näes, se antaisi minulle kumminkin vähäisen lohdutusta tänlaisena hetkenä, jolloin jätän kaikki, kotomaani, sukuni, ystäväni, tuttuni,—kaikki, kaikki, mitä tähän saakka olen rakkaana pitänyt.
ANNA. Mauno,—vie minut mukanasi! Vie minut pois täältä, kauvas, kauvas pois! Tee se, nyt heti, tällä hetkellä aivan! Elä viivyttele, lähtään pian, pian ennenkuin he palajavat tuolta niemeltä!
MAUNO. Mitä on tuo puhe?
ANNA (tointuen). Ooh niin, olenko järkeni menettänyt, vai paha henkikö minua yhä syvemmälle vajottaa?