MAUNO. Pilkkaako sinä minusta teet, vai—?
ANNA. Niin, tietysti, etkö sitä kohta ymmärtänyt. Olen niin leikkisellä tuulella. Todeksiko sen otit?
MAUNO. Ei, niin hullu en kumminkaan ollut, vaikka typeryydessäni olen toivonut sinun kylmässä sydämmessäsi löytäväni pienen pientä hellemmän tunteen oiretta. Nyt viimeinkin huomaan sen turhaksi. Jos sinulla sydäntä on lainkaan, on se kovempi kuin kivi tuossa. Ja nyt jätän sinun rauhaan. Jää hyvästi—ainaaksi! (Menee kiivaasti vasempaan.)
ANNA (vaipuu kivelle). Hän on poissa—poissa! Mennyt on nuoruus, elämä, toivo, rakkaus. Mennyt on kaikki, kaikki!
(Esirippu alas.)
KOLMAS NÄYTÖS.
(Sama paikka. Roinila vestää jotakin tarvekalua; Anna seisoo vaaleana hänen vieressään.)
ROINILA. Mitä kujeita sinulla taas on? Johan olet antanut Ollille lupauksesi, et siitä enää mihinkään pääse.—Inhoot häntä, sanot? Joutavia! Kyllä se kaikki katoo, kun naimiseen tulet.
ANNA. Ei, ei! Se ei koskaan katoo, vaan kiihtyy kiihtymistään. Isä—vaadi minulta kaikkea muuta,—vaadi, mitä ikänä tahdot, mutta elä pakoita minua naimiseen vastoin tahtoani!
ROINILA. Entä lupauksesi?