ANNA. Niin, lupaukseni! En ollut silloin täydellä järjellä, kun sen annoin. En totisesti ollutkaan.
ROINILA. Luulen pikemmin, että olit järkesi menettänyt jo sitä ennen.
ANNA. Mitä tarkoitat, isä?
ROINILA. Arvelen vaan, että kun nuori tyttö noin kammoo miehelle menemistä, tapahtuu se siitä syystä, että hän on mieltynyt johonkuhun toiseen.
ANNA. Ja jos niin olisikin? Jos kovan onnen sallimuksesta hän rakastaisi erästä, joka iäksi on kadonnut ja jättänyt jälkeensä vaan kolkon muiston? Eikö siinä jo surua hänelle enemmän kuin kantaa voi? Miksi sitten kahta kauheampaa kuormaa hänelle sälytetään?
ROINILA. Siinä se nyt oli. Tuota juuri odotinkin. Sinä onneton rakastat veljesi murhaajaa.
ANNA. En voi muuta. Omatunto soimaa, rintaa polttaa ja kirveltää kuin tulessa,—enkä sittenkään voi muuta.
ROINILA. Ohhoo sentään, mitä surua täällä annetaankin ihmisen lapsistaan nähdä! Eikö siinä jo kylliksi, että Eero järven pohjassa makaa, vieläko sinunkin tähtesi on minulla murheen päiviä odotettavana?
ANNA. Iloksi tahtoisin olla sinulle, isä; mutta elämäni on kuin pimeä pilven ranta, se varjoja vaan luo kaikkialle.
ROINILA. Ei totta totisesti, tämä ei kelpaa. Muutos tässä tulla pitää, lailla millä hyvänsä. Ei käy muuten laatuun.