ROINILA. Onko Mauno saatu kiinni?
ELLI. Maunosta ei puhettakaan. Mutta tiedättekö mitä! Eero elää. Niin totta kuin tässä seison: Eero elää.
ROINILA. Mitä sanot?
ANNA. Tapahtuuko ihmeitä!
LEENA. Eero elää! No, ei tässä maailmassa!
ELLI. Niin, voitteko ajatella kummempaa! Minä seison torilla ja mittaan parastaikaa maitoa eräälle vaimolle, kun sattumalta luon silmäni torin toiseen päähän ja näen Eeron juuri samassa pujahtavan kulmasta eräälle kadulle. Totta totisesti, hinkku oli kerrassa pudota käsistäni, niin minä sekä hämmästyin että ihastuin yhtä haavaa. Olisin heti juossut hänen jäljessään, mutta täytyihän mun ottaa rahat maidosta ensin; ja suurimmaksi kiusakseni oli vaimon kukkaronnauha päälle päätteeksi mennyt umpisolmuun. Kun sitten vihdoin ja viimein pääsin rientämään sinne päin, johon Eeron näin menneen, oli hän jo kadonnut,—ei missään merkkiäkään enää koko miehestä, vaikka kuinka olisin tähystellyt.
ANNA. Mutta olikohan se Eero! Voi—ellet vaan erehtynyt.
ELLI. Erehtynyt? Enkö minä Eeroa tuntisi, vaikka virstan päässä! Kasvoja en tosin nähnyt, mutta vartalo, pituus, käynti ja koko ryhti oli juuri kuin Eeron, ja hän se oli, siitä ei mihinkään pääse.
LEENA. Kun et sentään kuulustellut paremmin.
ELLI. Enkö sitä tehnyt sitten! Juoksinhan kuin mieletön kadulta toiselle ja kyselin kyselemistäni ihmisiltä, jotka vastaani tulivat. Yksi luuli nähneensä ihka semmoisen miehen siellä, toinen täällä, ja minä lensin paikasta paikkaan, mutta aina vaan turhaan. Viimein olin jo nääntymäisilläni ja tuskin olisinkaan kotvalle aikaa jaksanut kotia tulla, ellei Paavo onneksi olisi minua hevoseensa ottanut. Niin—tässä on rahat maidosta, isäntä, neljäkymmentä penniä kannulta,—en saanut enempää, vaikka olisin itkenyt.