ROINILA (panee rahat liivinsä taskuun). Ja sinä olet varma siitä, että se oli Eero, jonka näit kadun kulmassa?
ELLI. No aivan. Ei siinä epäilemistä ollenkaan. Eero se oli, saatte luottaa siihen. (Ottaa kinkut, jotka on laskenut maahan, ja vie ne penkille tuvan luokse.) Näissä ei enää ole pesemistä; kaupungissa ne jo huuhdoin hyväksi.
LEENA (kaataa niihin ämpäristä kylmää vettä). Pannaan sentään kylmää vettä niihin, etteivät tule happamiksi.
ELLI. Mitä hyvää saisimmekaan päivällisiksi, Anna? Ehkä on hän jo kohta täällä. Laitetaan nyt mitä parasta.
LEENA. Voipuurosta hän eniten pitää. Jokohan menen panemaan tulelle,
Anna?
ANNA. Elkäämme hätäilkö! En luule kiirettä olevan.
ROINILA (panee kirveensä ja työnsä pois). Mutta minä en saa rauhaa, ennenkuin lähden tästä kaupunkiin. Eihän mahda niin hullusti olla, etten siellä pojasta selkoa saa.
ANNA. Elä rupea, isä, turhia toivomaan! Pelkään Ellin pettyneen.
LEENA. Niin,—että jos hyvinkin on kaikki erehdystä vaan. Eihän sitä tiedä. Minuakin asia vähän arveluttaa. Kuinka olisi Eero koskesta elävänä kaupunkiin päässyt!
ROINILA. Mutta jos hän ei ole koskessa ollutkaan. Minusta on koko ajan tuo murhajuttu tuntunut niin eriskummalliselta ja nyt rupean sitä tykkänään epäilemään. Entä kun onkin kaikki vaan akkaväen loruja. Hullu, kun ollenkaan otin sitä korviini. (Puuhailee edes takaisin, panee liivinsä nappiin, hakee nuttunsa aitasta.)