LEENA. Akkaväen loruja? Eikö tässä jutussa miehet liene yhtä paljon suutansa pieksäneet kuin akatkin. Mutta tapahtukoon mitä hyvänsä, aina siitä vaimoväkeä syytetään.
ROINILA. Akka se kumminkin oli, joka tään huhun alkuun pani, sitä ei kukaan voi kieltää.
ANNA. Voi, isä kulta, elä päätä sitä ennen aikojaan tyhjäksi huhuksi vaan!
ROINILA. Ja mitä syytä sinulla on epäillä Ellin puhetta?
ANNA. Kun Mauno itse minulle tunnusti asian, kovissa tunnon vaivoissa kuin oli.
ELLI. Mauno itse? Mitä hän puhuu?
LEENA. Milloin olisit häntä sen jälkeen tavannut?
ROINILA. Hän hourii.
ANNA. Niin, te ette tiedäkään. Silloin kuin miehet tältä tienoolta etsivät Maunoa, tuli hän luokseni ja minä—niin, en tiedä, mikä minun oli, mutta minun täytyi koettaa pelastaa häntä heidän käsistään. Puoliväkisen sain hänen menemään tuonne aittaan ja vasta sitten kuin miehet olivat niemelle päin lähteneet, päästin hänet sieltä pois.
LEENA. Herra hyvästi siunaa! Suojeliko hän veljensä murhaajaa?