ROINILA. Ne tuovat? Järveltä? Eeroa? Mitä sinä horajat?
SANNA. Eeroa? Herra siunaa, kuka tässä vainaasta puhuu? Ei—Maunoa siellä tuodaan, Maunoa—entistä renkiänne, murhaajaa,—ymmärrättekö nyt? Pystyykö päähänne?
ROINILA. Kyllä, kyllä.—Soo—vai hän siellä tuleekin. No, se on toinen asia.
ANNA. Tuovatko he Maunoa? Hän on siis kuitenkin joutunut kiinni?
SANNA. On kuin onkin, se koijari. Takaan minä Ollin. Hän minkä päähänsä panee, sen myöskin perille vie. Ilman häntä nyt Mauno kauniisti seilailisi vapaana miehenä tuolla merellä.
ROINILA. Kas poikaa. Sinnekö hän aikoi?
SANNA. No, sinne vaan. Ei hänellä pienet tuumat olleetkaan. Mutta Olli arvasi kaikki. Viisas mies, mahdottoman viisas mies, tuo Olli. Sanotaan hänen täällä Annaa friiastelevan. Kuinka sen asian laita lienee? Niin, niin, tyttö! Elä yhtään ujostele! On niitä naitu rumempiakin, saati tuommoista ruusun kukkaa. Jesta varjele! Kyllä sen arvaan, kuinka miesten mieli sinuun palaa.
ROINILA. Mitä joutavia! Tyhjää puhetta kaikki tyyni. Ei siinä jutussa perää ole.
SANNA. No, en minä tiedä, mutta niin kuulin vaan kerrottavan tuolla kylällä. Eikähän sitä minulle tarvitsekaan tunnustaa, ei suinkaan. Vaikka—ei sillä—kyllä se minulla salassa pysyisi, jos tietäisinkin, siitä ei epäilemistä. Vai kuinka? Luuletteko, että rummuttaisin sitä ympäri kylää?
ROINILA. Eihän toki, mistä meille semmoinen epäluulo mieleen johtuisi?