SANNA. Sitähän minäkin.
LEENA. No, ja Olli se sitten sieppasi Maunon kiinni?
SANNA. Niin, Ollihan sen teki. Kovasti oli mies riehunut ja tehnyt vastarintaa, mutta mitä auttoi hänen, aseettoman, viittä, kuutta aseellista vastaan,—ei ikinäs mitään. Paiskattiin maahan vaan, että kellahti.
ELLI. Ja Mauno? Tunnustaako hän tehneensä tuon rikoksen?
SANNA. Tunnustaa? Johan nyt. Kaikkia sinä kysytkin. Koska ennen on rikoksen tekijä rikostaan tunnustanut? Ei, häntä pitää ensin peloitettaman, houkuteltaman, kyseltämän ristiin, rastiin ja piinattaman. Kyllä minä tietäisin—kuulkaas, nyt ne tulevat. (Töminää kuuluu.)
LEENA. Huuh,—oikein kylmät väreet käyvät läpi ruumiini.
ANNA (vavisten). Auta taivas!
OLLI. Ole päristelemättä siinä! Et sinä meidän kynsistämme pääse, vaikka mikä olisi.
ERÄS MIES. Näin koreasti me vaan miestä viemme, näin.
(Mauno, Olli ja muutamia miehiä tulee esiin.)