OLLI. Ei ole ketään vierasta miestä, jos jokainen lyö. Ja minä aloitan.
Tuokaa ruoska tänne, sormieni päitä jo kutiaa.
SANNA. Kas, se minulle mieleen. Kyllä minä—(Aikoo lähteä ruoskaa hakemaan.)
ROINILA. Ei yhtään ruoskaa, sanon minä. Sinä et tiedä. Olli, että Elli tässä väittää kaupungissa nähneensä Eeron ihka elävänä.
OLLI (peljästyy). Eeronko? Loruja!
MIEHET. Kuinkahan tuon on? (Hellittävät kätensä Maunosta.)
OLLI. Elkää helsingissä! Minkätähden hellitätte? Hän karkaa käsistämme.
MIEHET. Mutta jos Eero elää?
OLLI. Vielä vain. Eihän se ole mahdollista. Tyttö on pettynyt ja luulee jotakin toista Eeroksi.
SANNA. Niin, taikka on vainaja kummitellut hänen silmissään. Kerrankos semmoista tapahtuu, että kuolleet näyttäytyvät jälkeen jääneille, varsinkin, jos tavattomalla kuolemalla ovat täältä erinneet. Muistan vielä kuin eilisen päivän, miten Maija vainaja, jonka härkä puski, käveli jäljessäni metsäpolkua ja seuloi seulomistaan—näin—näin, tällä lailla—tällä lailla, ja ihan oikealla seulalla, tiedättekö, hän seuloi. Minä pelkäsin, että polveni vapisivat ja koetin rientää eteenpäin, taakseni katsomatta. Mutta silloinkos vainaja alkoi huokaella, jotta metsässä semmoinen outo humina kuului: uuh, uuh, uuh—kyllä on sielun seulomista ruumiin rumissa töissä. Hyi, selkääni vieläkin pöyristelee, kun sitä ajattelen.
LEENA. Vai sillä tavalla hän sanoi. »Kyllä on sielun seulomista ruumiin rumissa töissä.» Niin, niin, kai se niin on—on kai. Hyvä Jumala sentään, meitä syntisparkoja!