ELLI. Mutta se ei ollut mikään kummitus, jonka minä näin,—vaan Eero itse, elävänä ihmisenä, uskokaa tai ei.
SANNA. Herra siunaa,—niin, eläviksi ihmisiksi heitä ihan voisi luulla, —sen minä parhaiten tiedän. Ellen omilla silmilläni olisi nähnyt Maijaa ruumiina laudoilla, olisin totta maarin vannonut hänen—. Mutta kuules! Katsoitko jalkoja? Niissä on aina paras merkki. Kummituksella on toinen jalka kumminkin kaviona, ellei molemmat.
ROINILA. Olkaa jo vaiti! En viitsi kuunnella enempää. Kaupunginko kaduilla, keskellä päivää, kummitukset liikkuisivat? Jopa nyt jotakin.
SANNA. No, kas! Etteikö semmoista ihmettä ennen ole tapahtunut. Voi, voi, paljon suurempiakin voisin teille kertoa, jos niiksi tulee. Kun kerrankin—
OLLI. Olkoon kuinka hyvänsä, mutta siitä vaan panen pääni pantiksi, ettei Elli kaupungissa Eeroa nähnyt. Mitä hän siellä tekisi, jos olisikin elossa vielä?
ROINILA (kynsäisee korvallistaan). Sepä se juuri on, jota en minäkään ymmärrä.
ENSIMMÄINEN MIES. Eikös jo jatketa matkaa vallesmanniin? Kuullaan, mitä hän asiasta arvelee.
TOINEN MIES. Olli lupasi meille ryypyt, jos tähän taloon poikkeisimme.
ROINILA. Vai niin. No, käykää sitten tupaan kaikki, kyllä minä Maunosta huolen pidän sill'aikaa. Anna, mene sinne antamaan heille ryypyt!
ANNA (tekee vastenmielisen liikkeen).