PENTTULA. Sinä pässinpää olet, oikein aika pässinpää, ymmärrätkös nyt? Ja mene tiehesi ennenkuin vimmastun. Parasta kun korjaatte luunne täältä jok'ainoa.
KYLÄNMIES. Niin, mennään, mennään. Mutta (kumartaa) jos tekisitte hyvin ja tulisitte muorin nustasta lehmästä kirstun mittaa ottamaan.
PENTTULA. Pois! (Uhkaa häntä kepillä )
KYLÄNMIES. Herra jesta, hän on tosiaankin suttä hirveämpi. (Menevät.)
PENTTULA. Uh, mikä pöllö minä olin. Muutamia tuonlaisia erehdyksiä vaan, ja ihmisten luottamus minuun on kadonnut—iäksi päiviksi kadonnut. Ei—tämä ei kelpaa! Minun täytyy taas jotakin suurta toimittaa, jotakin semmoista, joka kauhua ja pelkoa herättää, sillä niistä vaikutusvoimani kumminkin riippuu. Vielä olette vallassani, te typerät ihmisparat, enkä hevin aiokaan teitä vapaiksi päästää. Minun tahtoani te tietämättännekin kaikessa seuraatte, minä eksytän teitä himojen harhateille ja herätän teissä epäluuloa, kateutta, vihaa, lempeä—aina sen mukaan kuin asianhaarat vaativat. Onpa kuitenkin hauskaa olla näin koko paikkakunnan mahtavana hallitsijana, jolta pelvolla ja vavistuksella rukoillaan onnea, terveyttä, elämää! Mun rautaisen tahtoni alaiseksi luonnonvoimatkin antautuvat, eikä ole minulla tähän päivään saakka vielä tarkoitusta niin rohkeata ollut, etten sitä perille olisi vienyt, milloin salaisella kavaluudella, milloin yliluonnollisilla keinoilla. Mutta—kuuluuhan siellä taaskin askeleita—joku tulee! (Istuu pöydän ääreen ja on lukevinaan »mustaa kirjaa».)
LOVIISA (tulee arkana sisään ja pysähtyy ovelle). Penttula! (ottaa muutamia pelonalaisia askeleita Penttulaa kohden; lausuu kovemmin). Penttula!
PENTTULA. Kuka minua häiritsee?
LOVIISA. Minä täällä olen. Älkää pahaksenne panko.
PENTTULA. Mitä minusta tahdotte?
LOVIISA. Tulen tuon entisen asian johdosta. Ettehän minuun suutu, Penttula? Tahtoisin vain muistuttaa teitä lupauksestanne Juhannus-yönä kalmiston kohdalla,—tiedättehän?