PENTTULA. Luuletteko mun sen unohtaneen?
LOVIISA. Ajattelin—että muilta toimiltanne kenties olisitte—voi, Penttula, älkää pahastuko, mutta kun en vielä ole mitään muutosta huomannut.
PENTTULA. Ettekö ole huomannut?
LOVIISA. En muutosta vähääkään. Viime sunnuntainakin hän kirkonmäellä vaan Helenaa tähysteli eikä välittänyt koko maailmasta niin mitään. Ajatelkaas,—tuohon kurjaan torpan tyttöön hänen silmänsä hehkuivat, vaikka minä rinnalla seisoin. Voiko semmoista käsittää?
PENTTULA. Olkaa huoletta,—ei hän sitä kauan enää tee.
LOVIISA. Eikö? Voi, jos tohtisin siihen luottaa. Penttula, tynnyrin rukiita annan teille niin pian kun Niilo Helenan hylkää.
PENTTULA. Ja minä vannon teille: ennenkuin päivä seitsemän kertaa on kaarensa kiertänyt, on Niilo Helenan iäksi unhottanut.
LOVIISA. Sen te vannotte? Mikä ihmeellinen mies te olette, Penttula.
PENTTULA. Ja tynnyrin rukiita—?
LOVIISA. Saatte runsaalla mitalla. (Erikseen puoliääneen.) Ennenkuin päivä seitsemän kertaa on kaarensa kiertänyt—(Ääneen.) Pysynettehän vaan sanassanne, Penttula?