PENTTULA. Sen minä teen. (Ottaa pihlajan.) Tästä pujotelkaa itsenne lävitse, minun lukiessani. (Asettaa pihlajan pystyyn ja Loviisa pistää päänsä vähitellen aina hartioihin saakka halkeamaan sillä välin kuin Penttula lukee.)
"Päästä Luoja, päästä luonto,
Päästä päällinen Jumala,
Päästä piika pintehestä,
Tytär tyhjistä sanoista,
Pakinoista partasuiden,
Jupinoista jouhisuiden.
Kuin on kuun kehästä päästit,
Päivän päästit kalliosta,
Niin päästä tämäkin neiti—"
HOPPULAINEN (pistää päänsä ovesta sisääni). Hei lempi, heräjä lempi! Nouse nuorin nostamatta, tervasköysin tempomatta. Onko niin, vai mitenkä?
LOVIISA. Herra siunaa, kuinka minä peljästyin! Joka paikkaan tuon heittiön pitää ennättämän. Mutta eipä hänellä muuta työtä lienekään, kuin alinomaa kuljeksia ympäri kylää. Onneton sekin äiti, joka tuommoisen tyhjäntoimittajan on maailmaan synnyttänyt.
HOPPULAINEN (laulaa).
"Mamma se lauloi ah, voi, voi,
Kun liekutti lullani laitaa.
Mikähän maailman koijari vaan
Mun pojastani tulla taitaa.
Koijari olen minä ollutkin
Ja koijaaman minun pitää,
Ellen koijari oisikaan,
Ei oisi virkaa mitään."
PENTTULA. Lempo sinun vieköön lauluinesi ja kujeinesi.
HOPPULAINEN. Passipo, suurkiitos hyvästä toivotuksestasi!
PENTTULA. Hittoko sinun tänne toi juuri tällä haavaa? Sekö vaan, vieläkin sanon.