NIILO. Oikea syyllinen nyt vapaasti pääsee pakenemaan, sillä välin kuin te, isä, täällä viatonta ahdistatte.
HELENA (nousee äkisti). Äiti,—oi, lohduttakoon sinua taivaan Luoja, minun täytyy sydämmesi murtaa. Niilo—väistykää edestäni, että he saavat minun sitoa. Minä—voi, Jumala auttakoon—minä tunnustan itseni syylliseksi.
MARIA (parkaisee ja pyörtyy).
NIILO. Jumalan nimessä,—se ei ole totta, Helena, sinä hourit,—sinä olet sekaisin säikähdyksestä.
HELENA. Minä olen täydessä järjessäni.—Miehet, miksi viivyttelette?
(Miehet rientävät häntä sitomaan. Niilo hoipertelee masentuneena.)
NELJÄS KUVAUS.
(Vankihuone; perällä ikkuna korkealla seinässä, rautakanget ikkunassa.
Siitä oikeaan ovi. Ikkunan alla yksinkertainen vuode.)
(Helena istuu vuoteella, kahleissa. Iltayö.)
HELENA. Vankina,—raudoissa murtovarkaudesta! Voi häpeän suuruutta, voi tuskain tukaluutta, voi vaivain vaikeutta! Mistä löydän sen kolkan maailmassa, johon täältä päästyäni voin ihmisten näkyvistä paeta? Ei ole erämaata niin synkkää, ei korpea niin kolkkoa, joka häpeäni peittäisi. Syysyötä mustempi on tästä lähtein mun elämäni tie, tuulen tuiman tiettävissä mun kurjan kohtaloni. Kuusen juuret kuivettuvat, vaan ei kuivu kyyneleni, meret suuretkin sulavat, ei sula sydän suruinen, ei valu vajainen rinta. Mutta vihdoin toki, kun päiväni päättyvät ja ikäni iltaan kallistuu, kun on pelto peittäjänä, nurmi kaunis kattajana, silloin huolet huojentuvat ja murheet multaan murenevat. Voi, taukoa jo, sa rinnan polte, rauhoitu, sydän poloinen, onhan turva turpehessa, armo kirkon aidan alla, toivo tuonelan tuvissa. Lyhyt on tie, joka vie kautta surun laakson, iankaikkinen on autuus, joka tuolta puolen lastaan hohtaa… Miksi valvon vielä, vaikka jo levon aika on, miksi sieluni taistelee, vaikka öinen rauha kaikkialla vallitsee. (Heittäytyy pitkälleen) Unen helmoihin nyt uupukoon mieleni haikeus, siksi kuin uuden päivän koitto heräävää maailmaa tervehtii.