"Mä silmäni nyt suljen,
O Isä taivainen.
Suo noustuankin olen
Sun lapses armainen!"
(nukkuu; hetkisen hiljaisuus, tornin kello lyö kaksitoista, jonka jälkeen kolaus kuuluu ikkunan takaa. Helena kavahtaa istualle ja katselee ympärilleen. Toinen kolaus kuuluu ja Helena nousee seisoalleen). Mikä on tuo kolina, joka häiritsee hiljaisuuden tässä eläväin haudassa? Vastahan nyt mahtanee olla keskiyön aika… No niin, (istuu jälleen sängyn laidalle) olipa mikä hyvänsä, ei minulla syytä pelkoon ole. Enhän ole elämässäni ollut näin turvallisessa paikassa, eikä ole ennen koskaan senlaista huolta pidetty mun säilyttämisestäni kuin nyt.
(Kova kolaus ja ääni kuuluu ikkunan takaa.)
ÄÄNI. Helena!
HELENA (kavahtaa ylös). Ihmisääni se oli, joka nimeäni mainitsi.
ÄÄNI. Helena, oletko siellä?
HELENA. Täällä olen, vaan ken olet sinä ja mitä minusta tahdot?
ÄÄNI. Ystävä olen,—aukaise ikkuna.
HELENA. Ystävä hän on,—ja uskollinen ystävä hän mahtaakin olla, koska luopuu makeasta yöunestaan tullakseen minun luokseni.
ÄÄNI. Älä viivyttele, vaan aukaise jo kiiruusti ikkuna.