HELENA. Lupaatteko sen sanoa isälleni?
HOPPULAINEN. Kyllä,—kyllä minä sanon.
HELENA. Kuinka vanhempani muuten voivat?
HOPPULAINEN. Hm—noin, niinkuin märkä palaa. Isäsi kovin suree sinun onnettomuuttasi ja, tiedätkös, hän teki lujan päätöksen, ettei enää viinan tippaakaan maista tuon koommin. Kannullisen viinaa hän viskasi nurkkaan, silloin kun aamulla tuli kotia ja kuuli, että olivat sinun panneet kiinni. Niin, nyt juohtuu mieleeni, että äitisi pani mukaani vähän rieskaa ja nuorta voita sinulle,—nyytti pitäisi oleman täällä taskussani. Kas tuossa! (antaa Helenalle! pienen nyytin).
HELENA. Mun armas äitini!
HOPPULAINEN. Nuori Peltola siellä käy vähän väliä vanhempaisi luona ja tutkii, mitä kaikkea tuona onnettomana yönä teillä tapahtui. Hän ei, kuulemma, saa sitä päähänsä, että sinä olisit rahat vienyt.
HELENA (erikseen). Niilo! Voi Niilo! (Levottomasti Hoppulaiselle.) Ei hän vaan liene päässyt asian perille?
HOPPULAINEN. Asian perille?—Hm—(Erikseen) Tyttöriepu ei muistakaan, että itse hän sen jo on tunnustanut. (Ääneen.) Ole huoletonna vaan, ei hän sen perille pääse. Tuletko nyt sentään mukaani? Pian minä nämä raudat tästä poikki saan. Näes, se käy niinkuin Mäkelän sahti ilman nostinta.
HELENA. Sen hyvin uskon, mutta en minä täältä pakoon lähde, Hoppulainen.
Viekää terveisiä vanhemmilleni, ja—ja—kaikille, jotka minua muistavat.
HOPPULAINEN. Mutta, ajatteles,—olethan sinä täällä juuri kuin ahven merrassa, ja entä, jos he vielä tuomitsevat sinulle neljäkymmentä paria?