NIILO (hetken vaiti oltuaan). Tahdotko sillä sanoa, että ehdollasi, selvällä järjellä ollessasi murtausit isäni huoneesen ja veit hänen kaapistaan rahat?
HELENA. Niin,—aivan niin.
NIILO. Ei, Helena, se on mahdotonta, sinä et ole sitä tehnyt.
HELENA (on vaiti).
NIILO. Älä seiso noin jäykkänä, älä tuijota noin kamalasti, näethän, minä vieläkin sinuun luotan. Joku toinen sen on tehnyt, eikö niin?
HELENA. Ei, ei, ei! Ei kukaan muu kuin minä.
NIILO. Helena, saattaisitko minulta totuuden peittää hetkenä tänlaisena, jolloin sydämmemme toisiinsa sulivat, jolloin sielu sieluun yhtyi ja pyhä liitto meidät toisiimme sitoi?
HELENA. Niilo, oi, armahda!
NIILO. Eikö ole sinulla mitään lisättävää?
HELENA. Ei mitään.