VIIDES KUVAUS.
(Tiheä metsäinen, viertävä seutu. Sunnuntaiaamu. Kirkkoon soitetaan ja ihmistä kulkee perällä kirja kädessä vasemmalta oikeaan.)
HOPPULAINEN (tulee laulaen vasemmalta säkki seljassa). »Enpä itkenyt silloinkaan, kun mammani majasta läksin, Ryyppäsin viinaa, haukkasin rieskaa, tein niinkuin mammani käski.» Ei,—hiiteen jo jääkööt kaikki laulut; ääneni on ollut sorroksissa aina siitä kuin Helena kiinni pantiin. Koko maailma on nyt mullin mallin, elämä edestakaisin. Penttulan viinapannukin on vallesmannin kynsissä ja olkoon vaan, ei se minua liikuta, ei laisinkaan. Minä vaan ihmettelen, kuinka hänen loitsutaitonsa laita silloin oli. Muuten ei asia minuun koske, ei rahtuakaan; sillä olenhan vakaasti päättänyt säästää jok'ainoan liian pennin, saadakseni vähän taloudentarpeita kokoon siksi kuin Helena vankeudesta pääsee. Niin sitä käy tässä matoisessa maailmassa! Kuka olisi luullut Helenankaan varkaisin menevän,—tyttö, joka on aivan kuin katekismosta otettu, niinkuin Iivari sanoo. Mutta mitäpäs siitä! Kompastuu hevonenkin neljältä jalalta, saati ihminen kahdelta. (Katselee syrjään.) Mikäs tuolla metsässä rapisee?—Penttula totta maarin siellä tulla kähmii.—Kas. kas, kuinka varovasti hän hiipii ja kurkistelee ympärilleen—Niinpä hän väijyy kuin verta himoava peto saalista—Ollaan hiljaa, saadaan jänis! Noidalla on vehkeitä mielessä, se on varma. (Kätkeytyy pensaihin oikeaan.)
PENTTULA (tulee vasemmalta; toisessa kädessä lapio, toisessa pieni laatikko, jota kätkee nuttunsa alle). Kaikki käy hyvin, vallan hyvin! Ei ketään ole likitienoolla—ei yksikään silmä näe toimiani täällä metsän synkässä kätkössä. (Ottaa laatikon poveltaan.) Sinä olet viisas mies, Penttula. Mielinmäärin olet sinä noita ihmisparkoja nenästä vetänyt, nimesi on kuulu kautta Suomenniemen eikä ole Lapin rajojen tällä puolen tietäjää toista, joka sinulle vertoja vetäisi. Aarre, jota tuossa säilytän, se maineelleni taas siivet sivuun antaa. Kun älykkäästi sen kanssa menettelen—Uh—tuhat tulimmainen, kuinka peljästyin! Eikä se ollut muu kuin jänis, joka tuolta pensaan alta hyppäsi. Ei—mun täytyy kiireesti kätkeä aarteeni tänne metsään, sillä niin kauan kuin sitä luonani säilytän, ei minulla ole yön lepoa, ei päivän rauhaa. (Nostaa kiveä vasemmalla, kaivaa lapiolla sen alle kuopan, johon panee laatikon ja väistää sitten kiven jälleen kohdalleen.) Kas niin, nyt siitä huolesta on päästy. (Pyyhkii hikeä otsaltaan.) Ja nyt voin olla vakaassa rauhassa, sillä jos joku löytäisikin laatikon täältä metsästä, niin kukapa voisi ilmoittaa, että minä sen tänne kätkin. (Lintu visertää.) Viserrä vaan, sinä västäräkki, lauluasi eivät ihmiset ymmärrä. En pelkää sinua, en pelkää jänistä enkä maan matosiakaan, sillä ne eivät todistajiksi kelpaa. (Kirkon kellot soivat.) Kirkkoon soitetaan. Nyt on pyhäaamu,—sitä en ollenkaan muistanut.—Niin—aikoja on kulunut siitä, kun minä viimeksi kirkossa kävin. En tiedä mikä syynä lienee, mutta tukala on mun olla, kun sinne menen. Ihmiset väistyvät minusta niin loitolle kuin suinkin voivat ja pappi iskee minuun silmänsä niin tuimasti, että mun ehdottomasti täytyy painaa pääni alas.—No, niin! Kun minua ei haluta kirkkoon mennä, niin pysyn sieltä poissa. Ei siitä sen enempää. Olisinko minä Jumalan sanan vaivainen, minä? Ei! Tässä on mies, joka ei avukseen huuda taivaan eikä helvetin voimia, vaan turvaa omaan sukkeluuteensa ja hyvään älyynsä. Ihmiset tosin sanovat minun olevan liitossa paholaisen kanssa, ha, ha, ha, luulevat minun myyneeni hänelle sieluni, ha, ha, ha. Mutta minä heille nauran, ha, ha, ha!—nauran ja pistän houkkioitten rahat kukkarooni, ha, ha, ha!
LOVIISA (tulee oikealta virsikirja ja nenäliina kädessä; pysähtyy nähdessään Penttulaa ja tulee alas etunäyttämölle). Mitä te nauratte, Penttula?
PENTTULA. Ilman vaan lystikseni.
LOVIISA. Minä olin kirkkoon menossa, vaan kun huomasin teidän täällä metsässä, poikkesin puheillenne.
PENTTULA. Puhukaa! Minä kuulen.
LOVIISA. Tahtoisin kysyä teiltä, mitä hyötyä luulette minulla siitä olevan, että Niilo Helenasta luopui, kun ei hän kumminkaan minusta sen enempää välitä?
PENTTULA. Mitä hyötyä teillä siitä on, sitä en tiedä, eikä se minuun koskekaan. Te lupasitte minulle tynnyrin rukiita, jos saisin Niilon Helenasta luopumaan. Sen tein, ja te olette maksanut. Mielestäni olemme nyt kuitit.