MARIA. Jos istuisimme tänne vähäksi aikaa, koska kirkon ovet vielä ovat suljetut.
ANTTI (istuu väsyneenä ja alakuloisena kivelle). Sanoinhan sen. Me läksimme liian aikaiseen liikkeelle. Iltakirkko alkaa vasta neljältä.
MARIA. Voimmehan lukea sillävälin. (Istuu toiselle kivelle.) Tahdotko kuunnella, niin luen ääneen?
ANTTI. Tee tuo.
MARIA (lukee). Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä. Sela! (Puhuu.) Kuule, Antti! Syntiä teemme Jumalaa kohtaan, kun näin toivottomuuteen vaivumme, vaikka Herra itse sanassaan lupaa meitä auttaa.
ANTTI. Eihän tässä apu ole mahdollinen, kun tyttö itse sanoo rahat ottaneensa.
MARIA. Herralle ei mikään ole mahdotonta. Pankaamme vaan toivomme häneen.
ANTTI. Toivomme? Vieläkö puhut toivosta tässä häpeän kurjuudessa? (Tuskallisesti, painaen päänsä käsiin.) Pääni menee vallan sekaisin, kun ajattelen, että Helena, meidän ainoa lapsemme, vankeudessa istuu,— kahleissa murtovarkauden tähden!
MARIA (lähestyy häntä ja laskee kätensä hänen olkapäälleen). Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä. Sela!
HELENA (tulee vasemmalta, huomaa vanhempansa ja tulee alas heidän luoksensa. Niilo ja Peltola tulevat hänen jäljessään).