MAIJU. Kun he ovat semmoisia, minkä minä sille taidan, kun he ovat!—
Eikö mamma muista, kuinka he silloin yhdenkin kerran väittivät Anni
Tavastin ja Olga Nyströmin—
ELISABETH. Ooh, tuo vanha juttu!
MAIJU. Niin, ja se oli kaikki pelkkää valhetta, minä tiedän sen ihan varmaan,—pelkkää valhetta kaikki tyyni!
ELISABETH. Elä käytä semmoisia sanoja kuin—»valhetta». He erehtyivät—
MAIJU. He valehtelivat, ihan tahallaan valehtelivat, ja sen ovat tehneet monta kertaa. Ja minä en pyydä heiltä anteeksi, en vaikka! Pyytäkööt ensin he anteeksi. Anni Tavastilta ja Olga Nyströmiltä
ELISABETH. St, hiljaa, hiljaa! Kyllä sinun täytyy, lapseni, totella pappaa. Ja herkiä itkemästä nyt, muuten silmäsi turpoavat. »Elias Lönnrot» saattaa tulla tuossa paikassa.—Kas niin, nyt on minulla matto valmis, mutta sinun kukkasi ovat vielä kaikki hajallaan. Laita ne vaassiin sillä aikaa, kun minä vien tätä Jussin kammariin.
MAIJU. Olkoot, minä vähät! En huoli enää mistään, enkä laula enää milloinkaan. Enkä ole milloinkaan iloinen. Turjotan vain ja laitan naaman yhtä happameksi kuin täti Savéninkin on—sitten ei mahda papalla enää olla mitään sanomista. Tämmöiseksi, näin!
ELISABETH. Ja itselläsi mahtaa silloin olla hyvin hauska—sinä pahankurinen lapsi.
MAIJU. Katsokaa, mamma! Olenko nyt hyvin kaunis?
ELISABETH. Olet, vallan erinomainen. Varmaan saisit harakatkin nauramaan. (Menee oikeaan.)