VALTER. Voi, minua onnetonta! Serkku,—kuulkaa, minä rukoilen teitä, antakaa minulle rukkaset!
KERTTU. Rukkaset! Hui, hai! Vai minä sulle rukkaset antaisin! Ei tuu kysymykseenkään.
VALTER. Hyvä, rakas serkku,—nähkääs, minä polvillani rukoilen teitä: antakaa minulle rukkaset. Sanokaa enollenne, ettette rakasta minua, ettette voi minua kärsiä, ettette millään ehdolla huoli minua mieheksenne,—oi, elkää kääntykö pois, armahtakaa minua poloista, ja minä olen teille ijäti kiitollinen.
KERTTU. Helpota, hyvä mies—herra siunaa, kun puristaa käten' ihan mäsäksi. Ja minkälaiseks' siinä housusikin ryvetät—kaikennäköisiä kujeita. Nousetko siitä!
VALTER. Yksi sana vaan, ja minä päästän teidät heti. Annattehan minulle rukkaset, annattehan?
KERTTU. Enkä anna, en, en, en, en! Uskotko sen nyt viimennii, vai pittääkö huutoo vielä kovemmin?
VALTER (nousee). Sitten ei auta muu, kuin että minä annan teille. Niin, se on päätetty! Minä en ikinä teidän kanssanne vihille lähde. Ennen istun ikäni ja aikani velkavankeudessa, jos niiksi tulee.
KERTTU. Vai niin? Vai semmoinen iäni nyt kellossa onnii. Et lähe kanssani vihille? Sepä nähhään. Minä kun kantelen enolle, niin tiiät. Vai rukkaset annat minulle? Hävytön! Mistä syystä? Enkö muka ole tarpeeks' hyvä sinulle? Mokomallekin! Mitä sinulla on minua vastaan, sano!
VALTER. Sinä—sinä olet—idiootti.
KERTTU. Iti-iti? Mikä min' oon? Sanoppa uuvelleen?