TOINI. Kuinka niin?
HEIKKI. Te minun tähteni tuomitsisitte itsenne köyhyyttä kärsimään. Ei, siihen en voi ikinä suostua.
TOINI. Minäpä en välitä rikkaudesta, en ole siitä ikinä välittänyt. Ja nyt kun se on haittana meidän liitollemme, nyt sitä suorastaan inhoon.
HEIKKI. Mutta malttakaa toki mieltänne.
TOINI. En saa rauhaa, ennenkuin kaikki on selvillä. Hyvästi, vähäksi aikaa, mun uskollinen ritarini, hyvästi. (Menee paviljonkiin.)
HEIKKI. Mutta kuulkaahan toki—Amelie—. Perhana, noita naisia! Millä nyt saan hänet tuosta puuhasta talttumaan? (Kauppaneuvos ja Valter tulevat.)
KAUPPANEUVOS. En suostu, en! Sinä olet sanasi antanut ja siitä pidän minä kiinni. Herra Hellstén, olkaa hyvä ja pitäkää varalta tuolla, milloin neiti Bertha tulee asemalta.
HEIKKI. Kyllä. (Erikseen.) Käskee minua kuin renkiä ikään.
KAUPPANEUVOS. Tytön otat vaimoksesi ja sillä hyvä. Siinä ei auta enää velikullatkaan.
VALTER. Mahdotonta! Ihan mahdotonta! Ajatelkaa, setä hyvä—